Tekevälle sattuu

Yskä alkaa taas pikkuhiljaa hengittää, mutta Heikki rohisee edelleen. Lääkepiipun käyttö on nyt mennyt aika mahdottomaksi, Heikki huutaa kuin syötävä. Paitsi silloin jos on joku muu kuin me katsomassa. Tietenkin.

Tiistaina ukki vieraili Nöykkiössä. Samana päivänä Heikki tipahti ensimmäistä kertaa betonikuution päältä. Tämä oli ehkä ollut odotettavissa. Tipahtaminen tapahtui niin, että Heikki seisoi kuution päällä ja lähti kävellen peruuttamaan. Miksi? Jaa-a. No, kuutio loppui kesken ja hän tipahti ja löi matkalla nenänsä pöydän kulmaan. Huuto oli melkoinen ja vertakin tuli, mutta loppujen lopuksi ei siinä pahasti käynyt. Huutokin loppui aika nopeasti. Tästä seurauksena tosin on ollut se, että Heikki ei ole enää kuutiolle niin innokkaasti kiivennyt. Taisi olla ihan sopiva opetus.

Nukkumaanmenon suhteen Heikki on, empiiristen havaintojen pohjalta, päättänyt, että isin nukutus ei ole hyvä. Kun Anssi yrittää laittaa Heikin nukkumaan (päivä- tai yöunet) niin tuloksena on hysteerinen kaveri, jota sitten ei enää meinaa äitikään saada hiljenemään. Äiti taas saa pääsääntöisesti Hessun nukahtamaan ilman ongelmia (tässäkin poikkeukset vahvistavat säännön) - Heikin kanssa luetaan kirjaa ja hetken lukutuokion jälkeen Heikki ja kirja nostetaan sänkyyn, toivotetaan hyvät yöt ja sammutetaan valot. Sen jälkeen kuuluu 5-30 min hölötystä ja lopulta kaveri nukkuu sängyssä jossain mielenkiintoisessa asiassa. Tämä äiti/isä-valinta on hassua, sillä tähän asti ei ole ollut juuri missään asiassa mitään merkitystä kumpi meistä sen tekee. Yleensä Heikki on ehkä vielä ollut kiltimpi Anssill ekuin minulle. Olen itse sitä mieltä, että tässä nyt ei ole enää kyse siitä tutista, vaikka senkin nyt olemme joinain iltoina sortuneet antamaan, kun mikään muukaan (eikä aina sekään) ole auttanut. Ensimmäiset kymmenen päivää tutitonta harjoittelua on mennyt seuraavin tuloksin: neljät päiväunet kaikki ilman tuttia (eilen lauantaina kyllä piiiitkällisen taivuttelun jälkeen - tässäkin tapahtui Anssi-efkti). Kymmenestä yöunesta muistaaksemme seitsemän on mennyt tutitta ja su-ti jouduimme turvautumaan tuttiin. Ehkä. Ei pysty enää muistamaan. Viime yönä Heikki meni tosi kiltisti nukkumaan, tosin aika myöhään, mutta ystävällisesti heräsi puolenyön jälkeen, kun meillä oli vielä vieraita kylässä. Lopputuloksena Anssi meni nukuttamaan Heikkiä, vieraat lähtivät ja makuuhuoneesta löytyi nukkuva isä ja ympäri makuuhuonetta seikkaileva Heikki. Siitä tulikin sitten pitkällinen ja äänekäs nukutustaistelu. Muutenkin ei enää voi laskea viikonlopun varaan univajeen paikkaamista, kun naapurimakkarin sisäinen herätyskello soi siinä seitsemän kieppeillä puolen tunnin tarkkuudella.

Heikin naama alkaa näyttää aika pahalta, kun siinä on tällä hetkellä betonikuution tärvelemän nenän lisäksi pulkkamäkionnettomuuden ruhje toisessa silmäkulmassa sekä ylemmällä nenänvarressa vielä pieni mustelmajälki päiväkodissa tapahtuneesta aitatörmäilystä. Lisäbonuksena on kuiva, rohtunut poski - joka pahenee aina viikonloppuna, kun unohdamme rasvata sitä - onneksi arkisin on perhepäivähoitaja, joka muistaa tuollaiset asiat :)

Lauantaina kylässä siis olivat Ami, Tomi, Sammeli ja Peppi. Peppi ja Heikki leikkivät reippaasti yhdessä pienen alku-ujostelun jälkeen. Illan edetessä vauhti kasvoi ja desibelit nousivat. Synkistä ennusteluista huolimatta pitkä ilo ei päättynyt itkuun. Heikkikin pärjäsi taas jo paremmin Pepin vauhdissa.

Kuvia on niukasti, mutta tässä kuitenkin tältä aamupäivältä yksi otos viereisen koulun liukumäestä.