Pikku kokkailija

Anssi oli työmatkalla viime viikonloppuna ja alkuviikosta, joten Heikki ja minä pakenimme arkea Tampereelle. Heikki muisti mummulan aika hyvin ja tiesi jo tullessaan minne saa mennä ja minne ei. Siis tiesi, mutta ei aina kuitenkaan toki rajoittanut penkomista vain sallittuihin paikkoihin. Sallittuja paikkoja mummulassa ovat mm. pari alinta keittiön laatikkoa, joista löytyy kattiloita, kansia, kulhoja ja kaikenlaisia kauhoja ja pikkukeittiötarvikkeita. Näillä Heikki ahkerasti kokkailikin, kaateli keitoksiin näkymättömiä ainesosia pusseista ja purkeista ja hämmenteli keitoksiaan. Sama tapahtui myös palattuamme kotiin: Heikki katseli kun keitin perunoita ja tämän jälkeen otti kattilan, kauhan ja kolme keltaista tennispalloa - ja alkoi keitellä niitä lattiatasossa. Nerokasta!

Heikki ei turhaan puhele, kun kerran kirkumalla ja osoittelemallakin yleensä saa mitä haluaa (aargh). Hän kuitenkin on alkanut ymmärtää enemmän kuin ennen. Pyynnöt kuten "sulje ovi", "hae kauha", "nosta jalka, ja toinen jalka", "halaa äitiä" jne alkavat jo tuottaa tulosta. Sana "ei" tosin tuntuu kadonneen ymmärryksestä kokonaan. Stereot, TV ja digiboksi eivät enää ole kiellettyjen asioiden listalla, paitsi silloin kun äiti katsoo telkkua. Olen teippaillut ympäri kämppää erilaisten nappien ja säätimien päälle pilttipurkkien kansia ja jugurttipurkkeja. Kun silmä välttää, niin pienet käpälät ne kuitenkin irroittavat, joten sekin on aika turhaa.

Heikki on vieraskorea kuten varmaan monet muutkin lapset. Tämä sinänsä hyvä ominaisuus saa tosin äidin välillä epätoivoon. Kylässä kiltisti käyttäyvä enkeli kun näyttää eri puolensa arkena kotona - ja kuka nyt uskoisi pikku enkelin käyttäytyvän äidin valittamalla tavalla... ;) Heikki on ollut aina hyvä syömään ja on edelleenkin, syömisen aloittaminen sen sijaan arkioloissa on muuttunut hankalaksi. Ruoka tulee pöytään ja samalla alkaa huuto, pään heilutus, lusikoiden heittely ja (piilossa olevien) herkkujen osoittelu. Saatamme kuluttaa aamupuuron ensimmäiset 15 min tähän toimintaan. Sitten kun jotenkin saa suuhun yksi-kaksi lusikallista ruokaa, ei ongelmia enää (tässä mittaluokassa) tule ruokailun aikana. Huh. Vieraassa paikassa tai vieraamman ihmisen syöttämänä tätä ongelmaa ei ole. Taas päässäni kaikuu mantra: "tämä on vain joku ohimenevä vaihe."

Viime viikonlopusta mieleen jäi vielä Heikin breakdance-kuviot. Breakdance-hetki alkaa yllättäen ja kestää vain noin minuutin. Kuvioihin kuuluu pyöriminen vatsalta selälleen, konttaaminen villisti ja päättömästi ympyrää sekä iloinen hölöpölöpälpätys. Huvittavaa!

No niin, pinnasängystä kuului juuri lentävän tutin merkkiääni - päiväunet ilmeisesti lopussa. Tänään onkin illalla luvassa itsenäisyyspäivän juhlintaa!