Synnytyskertomus

(varoitus: pitkä, puuduttava kertomus (siksi minifontilla) - kirjoitettu lähinnä itseäni varten - suosittelen skippaamaan ellet ole erityisen kiinnostunut synnytyksistä...)

Maanantai-iltana 24.9. tunsin ensimmäiset supistukset sillä aikaa kun Anssi oli sählyssä ja itse katselin Täydellisiä Naisia. Supistukset alkoivat heti tulla 10-15 minuttin välein, mutta aika heikkoina. Muistan miettineeni että nämä varmaan ovat supistuksia, mutta eipä tunnu kovin kummoiselta. Aloin seurata niiden väliä sivusilmällä, kun huomasin etteivät jääneet yhteen tai kahteen. Tätä iltaa ennen minua ei ollut juurikaan supistellut, muutama yksittäistapaus vain (jos nyt edes olivat supistuksia). Myöskään harjoitussupistuksia en ollut huomannut. Nämä heikot supistukset jatkuivat noin puoleen yöhön, tai sitten ne tosiaan olivat niin lieviä että sain niistä huolimatta nukuttua.

Kun yöllä heräsin neljän jälkeen, supistukset jatkuivat ja nyt jo voimakkaampina. Seurasin puoliunessa (vähän kuin herätyskellon torkku :) supistusten väliä, ja ne tulivat n. 10 min välein. Kehotin Anssin kuitenkin lähtemään töihin, mutta soittamaan aamupäivän palaverin jälkeen ja valmistautuvan tekemään loppupäivän etänä töitä. Supistelut jatkuivat koko päivän tasaisina. Kävin kävelyretkellä Suomenojan Lidlissä, ajattelin että jos se ainakin pitäisi supistukset käynnissä tai jopa vauhdittaisi niitä. Tässä vaiheessa olin vielä ihan reipas, ja kun vaan pysähdyin supistuksen kohdalla niin kaikki meni OK. Ostelin herkkuja sairaalaa varten :)

Anssin tullessa kotiin supistukset alkoivat voimistua. Sairaalassa ilmoitin arviokseni siitä koska ne merkittävästi lähtivät kipenemään ja tulemaan useammin noin kello neljä iltapäivällä. Viiden aikaan söimme ja kuuden aikaan soitin Jorviin saadakseni ohjeita. Tässä vaiheessa supistukset tekivät jo kipeää ja tulivat 5-7 minuutin välein. Tuijotin jääkaapin oven lappua, josta oli vaikea tulkita käskettiinkö siinä varautua Jorviin lähtöön silloin kun supistukset tulivat 5-0 vai 5-10 minuutin välein (ilmeisesti 5-10 min). Synnytysosaston kansliasta todettiin että kuulostaa siltä että synnytys on alkamassa, mutta että ei ole vielä kiirettä tulla eli jos voin OK niin voisi olla itseni kannalta kivempi olla kotona. No, sitten jatkettiin kotona oloa ja käytiin lyhyellä kävelylläkin. Jännittyneenä en pystynyt oikein keskittymään mihinkään, ja selailin Facebookia - päivitin jopa statukseksi "Helena is thinking of going to hospital". Kahdeksan jälkeen lopetin pelkän ajattelun, ja totesin Anssille että nyt lähdetään. Tuli jo pimeää ja alkoi jännittää, ja supistukset olivat jo tosi kipeitä. Puoli ysiltä lähdimme, ja yhden kotiinpaluun (vauvan laukku) jälkeen olimme yhdeksän jälkeen perillä Jorvissa.

Ensin kätilö ja kätiköopiskelija tekivät lyhyen tutkimuksen ja totesivat että olenpa jaksanut kauan olla kotona, kun supistuksia ollut noin kauan ja aika kovia. Ja että olimme tulleet hyvään aikaan - ei liian aikaisin, mutta ei vielä liian myöhäänkään. Kätilö lupasi että yön aikana synnytetään! Pääsimme tutkimuksen jälkeen suoraan synnytyssaliin.

Tässä vaiheessa varmaan suuri jännitys siitä että ollaan oikeassa paikassa oikeaan aikaan raukesi, ja supistuksetkin heikkenivät. En ensin ottanut ilokaasua, koska se tuntui jotenkin pelottavalta, mutta kun supistukset alkoivat uudestaan voimistua, totesin että on sitä koitettava ja olin koukussa siitä lähtien :) En tiedä kuinka paljon kipua ne veivät pois (varmaan kipeimmän kärjen), mutta ainakin se minua vähän rauhoitti. Epiduraalista oli ollut puhetta heti alusta alkaen, mutta vointiani hieman seurattiin ja lopulta puudutus annettiin hieman ennen yhtä. Tähän mennessä supistukset olivat jo superkipeitä, varsinkin sen jälkeen kun kalvot oli puhkaistu ja lapsivesi mennyt. Epiduraalipuudutus saatiin tehtyä helposti (jee!) ja pikkuhiljaa kipu alkoi lievetä. Lopuksi en tuntenut enää mitään kipua, vaikka Anssi monitoreista seurasikin että supistuksia oli koko ajan. Tässä vaiheessa oli ihana levätä ja ajatella että ollaan kuitenkin jo tässä asti ja eiköhän sitä selvitä loppuunkin. En tainnut ainakaan kovin syvään uneen nukahtaa, mutta rauhoituin ja keräsin energiaa.

Kun puudutuksen teho alkoi vähetä, niin alkoi nousta jännitys itse loppuvaiheesta. Kätilö kävi toteamassa että nyt ollaan jo sen verran pitkällä (9,5 cm auki) että lisää ei epiduraalia laiteta. Sain luvan alkaa ähistä ja puhista. Ensin seisaaltaan, sitten penkin päällä ja taas seisaallaan. Kätilöopiskelija oli tosi kannustava että hienosti menee. Mäkin olin ihan että jees, kyllä tästä vielä jotain tulee. Sitten aloin olla jo aika poikki, kun kätilöopiskelija sanoi että voin pitää vähän taukoa, koska nyt ei ole vielä aktiivinen ponnistus käynnissä. Naamani muistutti varmaan melko isoa kysymysmerkkiä kun kysyin että MITÄ tässä sitten tehdään nyt jos ei ponnisteta?? Ja samassa kun tajusin että tästä tulee vielä pitkä rupeama niin meni hermot koko touhuun, ja ponnistukset muuttuivat vaan kärsimättömäksi itkuksi. Selkäkin oli jo touhusta ihan solmussa.

Palasin takaisin sänkyyn, ja oikea kätilökin saatiin paikalle. Jälkeenpäin kuulin että tässä vaiheessa alkoi nyt se AKTIIVINEN ponnistus - kello oli 4.45 (meikäläisen ajantaju katosi kyllä sen puudutuksen jälkeen ihan kokonaan). Kätilö totesi että nyt synnytetään, vaikka seuraavassa huoneessa toinen tuleva äiti odotti häntä valmistelemaan epiduraalia. Kahden ihmisen huutaessa ohjeita ja Anssin kannustaessa pungersin ja pungersin, ja kaikista "hyvähyvähyvä"-huudoista huolimatta tuntui että mikään ei edennyt. Samaan johtopäätökseen tulivat ilmeisesti myös asiantuntijat, koska päättivät leikata välilihan antaakseen vauvalle vähän lisää tilaa pungertaa ulos. Luulen että tässä vaiheessa en paljon enää tajunnut mitä tehtiin ja miksi. Jostain ihmeestä sain kuitenkin sen energian, että lopulta 5.29 koko karmeus loppui kuin seinään kun ensin vauvan pää saatiin ulos, ja seuraavalla ponnistuksella koko vauva! Kätilö käski kurkkaamaan ja katsomaan kumpi tuli. Minä käskin antamaan silmälasini, jotta näkisin :) Ja poikahan se oli! Vähään aikaan tämän jälkeen en nähnyt juuri mitään kun tuli niin isot kyyneleet. Poika nostettiin mahani päälle ja niin kliseeltä kuin se kuulostaakin niin se oli kyllä niin ihana hetki etten olisi osannut ikinä kuvitella.

Tämän jälkeen poika mitattiin ja strategisiksi mitoiksi saatiin siis 4380 g ja 54 cm. Jälkeenpäin kätiöopiskelija totesi ettei olisi ikinä uskonut että sieltä tulee noin iso jötkäle... Anssi pääsi osallistumaan mittaukseen, mutta muuten kätilö ja opiskelija hoitivat muut asiat - osastolla alkoi olla ruuhkaa ja molemmilla kiire avustamaan seuraavia potilaita. Samaan aikaan opiskelija tikkasi minut ehjäksi. Lopuksi sain pienen pojan vielä viereeni ensimmäiseen imetykseen. Vaikka synnytyksestä aikaa oli takana vasta todella vähän, tuntui että millään sillä kivulla ja tuskalla ei ollut enää mitään merkitystä, koska nyt ei sattunut mikään mihinkään ja meillä oli ihana terve poika!

Itselläni päälimmäisenä mieleen tästä operaatiosta jäivät (1) ystävällinen ja pätevän oloinen kätilöopiskelija, joka ehti viettää meidän kanssa aikaa varsinaisen kätilön viilettäessä eri synnytyssalista toiseen, (2) ihana epiduraalipuudutuksen tuoma lepovaihe, (3) järkytykseni siitä että kova puhkuntani ei ollut vielä aktiivista ponnistusta, (4) tietenkin itse syntymä ja ensimmäiset hetket pojan kanssa, ja (5) erittäin tärkeänä asiana Anssin suuri tuki minulle läpi kaikkien synnytyksen vaiheiden.